Metsään jatkettuamme tapahtuikin jotakin ennen kokematonta - kohtasimme hirven! Ara huomasi sen ensimmäisenä ja jämähti paikalleen, minä huomasin seuraavana ja nappasin Araa pannasta kiinni kaiken varalta ja äitini napsautti Flexin kiinni. Sitten vasta jatkettiin matkaa. Ara ei huomioinut hirveä enää millään tavalla, mutta hirvi sen sijaan tuijotti meitä sen koko pitkän matkan, jonka näköyhteys säilyi.
Ei yhtään tärähtänyt ilme... Se on sitä vauhdin hurmaa!
Siellä se tuijottaa!









Voi noita Aran ilmeitä! Mitähän mahtoi hirven mielessä liikkua? Hienoja kuvia sait jälleen retkeltänne.
VastaaPoista